Siitä ei koskaan ole iloa.
Sitä joko nappaa flunssan tai sattuu vieraan miehen kanssa painimaan. Lopputuloksena käheä ääni ja kurrku kipeä. Miksi, oi miksi, sitä ei ikinä opi. Ja sunnuntaina ei muuten sitten ikiinä mennä bariin.

Jäin odottamaan soittoa. Aina sitä sanotaan, "soitan sit ku kerkiän", mutta kuinka omni oikeasti soittaa. Ehkä kaikki vain ovat niin kiireisiä (tasan ovat). Itsekin juuri sen takia vain kerään ympärilleni kolme eri työtä ja opiskelut päälle. Kun mummo kysyy koska menen naimisiin pääsen aina kommentoimaan "heti kun mies löytyy". Oikeasti varmaankin pelkään miehen löytymistä. Paras puolustus on olla etsimättä. Ja satunnaisnautinnot hankitaan sieltä mistä saadaan, vaikka baarin lattialta (joka kuulemma nihkeä aamuyöstä on).

Olen alkanut nähdä maailman väreissä. En puhu vielä mistään vaaleanpunaisista laseista, mutta selvästi elämässä alkaa olla muitakin kuin harmaan eri sävyjä. Kaverini naurahti. Hänestä on parempi nähdä maailma puhtaan mustavalkoisena niin ei tule yllätyksiä. Minusta kun se menee juuri toisin päin. Itkeköön itsensä humalaan, minä lähden töihin.