"Children loose their youth too soon
 watchin war make us immune
 and I´ll got all the world to lose
 but i just want to hold on the

 easy silence that you made for me
 it´s okay when there´s nothing more to say me"
                   Dixie Chicks - Easy silence

Miettiminen on tuskallista. Hiljaisuus meinaa joskus saada pään halkeamaan. Mutta hiljaisuudessa on myös turvaa. Ymmärsin, että pommitusten jälkeen on onni saada hiljaisuus, myrskyn jälkeen on poutasää jne. Mutta hiljaisuus tekee myös kipeää. Kahden ihmisen välinen kuilu, joka laajenee hetki hetkeltä, eikä kukaan koita saada siltaa rakennettua. Vain menetys ja katkeruus mielessä, ei toivoakaan pelastuksesta.

Rakkaus ja ystävyys ovat mielenkiintoisessa yhteydessä toisiinsa. Ystävän ja rakkaan menetys sattuu molempien, mutta toisesta vain on helpompi päästää irti kuin toisesta. Mutta miten sitten elämäntapa joka on kietoutunut kokonaan toisten ihmisten ympärille, uskontoon (seurakunnat, huh, mitä kaikkea sitä voikaan saada aikaan..), treeneihin (urheilu- ja muut tuskalajit saavat kiinteän yhteisön aikaiseksi)? On vaikeampi lähteä ja muuttaa koko elämänsä. Minun elämäni on kulkenut määrättyä suuuntaa tietyn porukan siivellä jo yli neljä vuotta. Välillä olen pohtinut miten selviäisin ilman harastustani, mutta tähän asti olen joka kerta todennut sen pelastaneen henkeni. Nyt kuitenkin iski ensimmäisen kerran todellinen kriisi. Itsenäistymisen tarvetta se ei voi olla. Itsenäisyyttä minulla tässä maailmassa riittää.. Aika ja henkinen kestävyys sen sijaan eivät aina joka tilanteeseen meinaa riittääkään. Tähän asti harrastukseni on nostanut minut ylös romahduspisteistäni, mutta suhtautuminen ensimmäiseen harrastuksen itsensä aiheuttamaan henkiseen kolaukseen on hakotillä. Löysin ajatuksia siitä, että olen saattanut roikkua ja kietoa elämäni harrastukseeni vain ihastustenvuoksi. Sitä kammottavampi oli havaita että ainoa syy siihen etten lähde heti kalppimaan on se, että olen riippuvainen parista ihmisestä siellä.

Tietenkin vuodatus johtaa miesasioihin... Kuinkas muutenkaan sinkun elämässä. Surkeaa musiikkia kuunnellessa on masentavaa havaita omaksuvansa pakkomielteitä, varsinkin kun ne liittyvät toisiin ihmisiin. Takertuminen on ensimmäinen miinus. Jatkuva ihastuksensa googlettaminen toinen.
    Eikö kukaan ole ikänä kertonut miehille miten vaikeaselkoisia he joskus ovat?!?

Minä en toisaalta ole paras sanomaan.. Itse olen se joka aina antaa ymmärtää, mutta.. No hei en kuitenkaan ole neitsyt (edes horoskoopissa) että en edes sillä saralla voi huoahtaa helpotuksesta. Mitä se yksikin sydämeni valittu joka sekoitti elämäni olikaan? *pitkä hiljaisuus* joo.. varattu. Kihloissa, meni naimisiin sinä aikana, kahden lapsen isä. Lohduttauduin sillä etten ole ainoa joka törmää idiootteihin.
Mutta sehän se.. Itse avioerolapsena en jotenkin koskaan osannut nähdä itseäni petturin parina. Ja kodinrikkojan asema alkoi painaa niin paljon että en sitä taakkaa kyllä enää jaksa kantaa. Tai lähinnä koska en halua kantaa niin olen miehen taaksnei jättänyt.

Olen oppinut pitämään suuni kiinni, koska sitten kun sen avaan, sieltä useimmiten tipahtelee pelkkiä sammakoita. Miten yksi ihminen voikin saada itsensä väärinymmärretyksi joka ikinen kerta?

Nyky-yhteiskunta saa heittää häränpyllyä. Minun maailmani kärsii ja kuolee pois kuten kaikkien muidenkin. Ei tänne lasta hankita. Miksi nuoret ovat masentuneempia ja katkeroituneempia kuin ennen? miettikääpä sitä.. Onko se kumma, selitys löytyy jo kymmenen uutisista (vaikka puoli yhdeksän paremmat ovatkin). Kieltäydyn sulkemasta silmäni, mutta jos en sulje niitä en voi nukkua enkä hengittää.

Sekavia ajatuksia, confused mind is my friend.. Onneksi elämästä ei selviä hengissä ja vasta tuonpuoleisessa (jos sielläkään) rangaistukset jaetaan.

Hyvää yötä ja onnenkantamoisia huomiseen!