Sallinette minun esitelle teille ystäväni:

Mustanpuhuva valtavaa ääntä tasaisesti tikittävää ääntä pitävä kello, suoraan vanhan mallin mukainen mutta kirpparin sijaan Ikeasta. Oikeasti kello ei ole ystäväni. Se näyttää vihaamaani aikaa ja ajan kulkua. Minuutti jos toinenkin on vierähtänyt ohitseni haluamattani ja kello paholainen iskee todistusaineiston nokkani eteen. Lisäksi hiljaisuuten tottuneelle jatkuva tukitys ei ole hermoja hivelevää nautintoa. Takaisin kännykkänäyttöön. Siinä on minulle riittävästi ajantajua. Mikki Hiiren korvia muistuttavat pärisijäosat kyllä kuitenkin ovat ihan mukavat. Paitsi silloin kun unohtaa laittaa herätyksen eston päällee ja ne alkavat pauhaa kello kuusi omiaan.

Itseasissa juuri kello onkin ystäväni. Se osoittaa minulle virheeni ja kertoo mitä teen pieleen. Vain tosi ystävä uskaltaa kertoa moiset asiat. Monet kun vain tuppaavat juoruamaan selän takana.

Minun oisi pitänyt jo lähteä. Päätin etten menekään vielä ja sain tunnin itselleni lisää armon aikaa. Silloin kerkeää vielä lukea hesareita siitä kauniista pinosta jonka olen lukemattomista (ja lukemattomista) lehdistä saanut aikaan.

Helsingin Sanomat on mielenkiintoinen formaatti. Tuppukylän lehti, joka on vain sattunut saamaan levikkinsä kehä ykkösen ulkopuolelle. Ei siinä mitään. Sarjikset ovta aina suosittuja. Suomihan se loppujen lopuksi varsinainen tuppukylä on. Joka muuta luulee niin halolla päähän.