Minä en oikeastaan vaadi paljoa. Vain rinnalleni jonkun jonka kainaloon oisi turvallista nukahtaa, käsivarsilla hetken huoahtaa. Ehdokkaitakin kun on, mutta yksikään kun ei tiedä mitä minä toivon. Voiko olla että kaikille vain ei ole luotu sitä oikeaa, koska miksi muuten oisin edelleen ilman?

Tänään tapahtui paras, ihastukseni kohde, päiväunieni sankari käytännössä antoi ymmärtää \"juttumme\" olevan kaveruutta, jos edes sitä. Minkäs teet. Halusin huutaa. Miksen voi vain sanoa mitä mielessäni pyörii sen sijaan että märehdin asioita umpinaisesti mielessäni. On niin turvallista miettiä elävänsä hamaan tulevaisuuteen yksin. Koko loppuelämä ja kuolla kuten kaikki muutkin mutta onnellisena surujen sijaan.

Unelmoin liikaa. Olen huomannut eläväni yli 60% ajastani mielikuvitusmaailmassa, suurten seikkailujen maassa, juuri niiden ihmisten ympäröimänä keitä kaipaan. Ja siellä saan joskus sen unemieni uroksen. Sen joka tässäkin maailmassa kyllä on mutta joka ei minuun katsettakaan käännä.