"Syötkö hyvin?"
Määrittele hyvin, ja kyllä, kiitos kysymästä. Opiskelijabudjetillakin ylättävää kyllä saa ruokaa aikaseksi. Ja ehdottomasti syön paremmin ja terveellisemmin kuin moni muu, kun ei ole varaa saati aikaa käydä mäkeissä ahtamassa sämpylää.. Kun on lihaa luun ympärillä niin mistä tulee kysymys? Siitä yksinkertaisesta asiasta, että ihmisten huolehtivaisuus on suorastaan hellyttävää. Mutta jos itse erehdyn kysymään joltakulta selkeältä anorektikolta jotain siihen suuntaankaan saan haukut ja mulkkauksen kaupan päälle. Toisten asioihin ei tule puuttua, joo. Uskotaan. Mutta silti. Onko ihminen ihminen jos ei ole kiinnostunut muista ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan?

"Oletko tyytyväinen elämääsi?"
Osoita minulle joku joka on. Myönnettävähän minun, että jos voisin tehdä jokusen muutoksen elämääni ja aiempiin tekoihini, erityisesti sanomisiini, niin sen tekisin. Valitettavasti se ei kuitenkaan ole mahdollista (kun aikamatkailu onnistuu, kertokaa minullekin, jos olisin sattunut missaamaan mehevän tulevaisuuden pelastaja uutisen). Surulliseksi tekee eniten kuitenkinoman elämän sijasta se, kuinka näkee oman elämänsä satuttavan toisten elämiä. Omat kärsimykset kyllä kantaa selkäsuorana, mutta suru läheisen silmissä viiltää syvemmälle. Ja siinä ainoa syy miksi en ole avannut kurkkuani sillä ainoalla terävällä veitsellä, joka keittiön laatikossa makaa.

"Etkö voi suhtautua mihinkään vakavasti?"
Minähän suhtaudun. Kaikkeen tärkeään. Mutta onnekseni elämä ei yleisesti ottaen ole niin tärkeää että siihen pitäisi suhtautua vakavasti. Sitäpaitsi vakva suhtautuminen ei sulje pois eri näkökantaa, piilovitsin näkemistä. Tuskastuneet ihmiset eivät ole kaunis näky. Hymy kaunistaa, mutta toisaalta joidenkin mielestä veripisarakin voi heijastaa kauneimmat ajatukset. Miksi sitten nykyään hymy kadulla saa ihmiset sekaisin? Hulluksi luulevat ja puolta vaihtavat. Siinä teille nykyaikaa. Ei kukaan oikeasti halua parantaa omaa tilannettaan koska on niin paljon mukavampi kieriskellä itsesäälissä.

"Onko sulla kuule asenneongelma?"
Ei kai täsäs muuta voi kuin nauraa. Onko asenneongelma muiden asenteesta poikkeava suhtautuminen asioihin? Siinä tapauksessa KYLLÄ ON! Mutta kun asiayhteys liittyy enemmänkin laiskuuteen niin en voi lorvikatarrin iskeneen minuun eikä se päästä otteestaa helpolla.

"Minne paha haudattiin?"
Takapihalle. Tai pururadalle riippuen katsannosta. Pahaa ei oikeastaan koskaan haudattu. Se vain piilotettiin jottei sitä ajavat enkelit sitä koskaan löytäisi. Mutta eikö olisikin paljon loogsempaa jos hyvyyden enkelit pahan löytäessään omaksuisivat pahuuden, jolloin pääsisivät Luciferin mustat linnut kauniisti edistämään isäntänsä asiaa. Minä en pukeudu mustaan, mutta jos kuulisin hyvän olevan vapaalla pukeutusin heti, koska toivoisin siten hyvyyden löytävän minutkin. Eikös sen pitänyt juuri synkimmät pelastaa? Olen kyllästynyt näkemään painajaisia joissa valo on pimeyttä pahempi. Oikeastaan pitäisi vain huutaa ja parkua, mutta kun ei saa ääntä aikaiseksi niin tulee vain vieno kyynelvirta. Ja sitä ei sitten muuten ikinä näytetä kellekään. Kyyneleet puhdistavat, kuulemma. Tuskin sanon minä. Eivätkä ne oikeastaan edes helpota kunnolla. Paljon enemmän auttaa hikilenkki ja itsensä uuvuttaminen. Viime vuonna toimi työ. Ei ihme, että työnarkomania on kasvava huumausaine. Työnarkomaanit tietävät sen minkä minäkin. Kukaan meistä ei kuitenkaan tosissaan yritä päästä pois vihaamastaan oravanpyörästä. Ja ihmettelemme vielä miksi..